Proosan analyysi

              

KRAPULAN KUKKIA JA MOSAIIKKIA PILLEREISTÄ

Susanna Alakosken romaani Sikalat on kertomus epätoivoisesta alkoholismista ja väkivallasta, joka sijoittuu Ruotsiin, köyhään lähiöön nimeltä Fridhem.  Kirja kertoo tapahtumista murrosikäisen Leenan silmin, tämän perheestä ja ystävistä. Miltä tuntuu, kun ei voi mennä kotiin yöksi tai, kun ruokaa ei ole, koska rahat menevät trokarille. Leenalla on kaksi läheistä ystävää, jotka käyvät samaa selviytymiskamppailua, kuin hän itse. Riitta on vuotta vanhempi ja Åse, jonka luokse hän livahtaa parvekkeen kautta turvaan, vuotta nuorempi.

Kertoja on päähenkilö Leena, jonka lapsuus ajoittuu Neuvostoliiton ja Abban kulta-aikaan. Hän kertoo tapahtumat omasta näkökulmastaan yksikön ensimmäisessä persoonassa. Tämä tekee tarinasta paljon koskettavamman, kuin se olisi ulkopuolisen kertomana. Kertojan nuoresta iästä huolimatta, hän on havainnoiva ja luotettava. Kerronta kehittyy Leenan vanhennettua, joka tuo uusia sävyjä lapsenomaisin havaintoihin: ’’Kukat ja puut alkoivat saada eri nimiä. Ihmiset erilasia kasvoja ja onni hintalappuja. Äidin kuivissa käsissä oli viesti. Aloin miettiä miten hänen kumara selkänsä ja yhä pahenevat perheriidat liittyivät toisiinsa’’.

                 Miljööllä on tuotu esiin köyhyys ja tuloerot: ’’Hän antoi minun ymmärtää miten kaukana luokkakavereideni mainostamat aurinkoiset lomakohteet olivat. Ja hän kertoi, että useimmilla meillä Fridhemin asukkailla oli ruokakaupassa keltainen tilivihko’’.

Mielestäni kirja on kahtia jakautunut, jälkimmäisessä osassa alamäki jyrkkenee, ahdistuksen ja epätoivon taakka käy liian raskaaksi kantaa. Alkoholi ei enää riitä torjumaan todellisuutta: ’’ Hän kokosi mosaiikin punaisista, vihreistä, keltaisista ja valkoisista pillereistä. Hän ajatteli jättää minut vaille mahdollisuutta panna vastaan. Hänen itsemurhayrityksistä tuli arkeani.’’

Koulu, ystävät, uinti, uskonto, antabus ja katkaisuhoidot ovat Leenan elämän kannattelevia tekijöitä, jotka tuovat iloa ja helpotusta raittiisiin kausiin. Ryyppykausia ei pelasta mikään. Yhteiskunnan ulkopuolella elettäessä viranomaisista ei ole mitään hyötyä.

Mitä lapsi tuntee isää kohtaan, joka katkoo äidin kylkiluut, leipoo tälle ’’pannukakku mustelmia’’ vuosi toisensa jälkeen: ’’Istuin vartiossa öisin enkä uskaltanut nukahtaa. Entä jos isä tappaa äidin. Entä jos isä kuristaa minut.’’ Lopulta pelko äidin puolesta ei enää riitä, vaan myös Leena itse saa selkäänsä. Vanhempien nukuttua päänsä selväksi alkoholissa ja veressä uitetusta eilisestä ei puhu kukaan.

                 Romaani on kuin pallo, joka on alussa täynnä ilmaa uuden kodin myötä, mutta joka lähtee vyörymään loputtomaan alamäkeen. Alkoholi, sekakäyttö ja väkivalta puristavat ilmat pois pallosta. Kun päähenkilön vanhempien ryyppyputki käynnistyy käytetään toistoa taidokkaasti tehokeinona: ’’Isä teki aloitteen. Äiti ei pannut vastaan. Ryyppyputki alkoi viimeisenä päivänä, kun kaapit oli siivottu, leipäkori täytetty ja kaakao keitetty. Se tuli joka kerta järkytyksenä. Mutta tiesin tarkkaan milloin se alkoi. Kangaskassi pyörän tangossa, maitoviinilasit, äidin kiljunta ja yhä nopeammat liikkeet ja isä pää painuksissa. Kiroilu’’. Loppu jää avoimeksi, mutta siitä huolimatta se jättää selviytymistarinan maun suuhun.